Taide antaa kielen sanattomalle

Tiedätkö sen olotilan, kun olet täynnä kaikkea epämääräistä, mutta et oikein saa siitä otetta? Ehkä saat soperrettua jotain ulos tai kirjoitettua, mutta sinut ymmärretään väärin. Kuulluksi tuleminen jää kokematta ja et oikein itsekään ymmärrä, mikä mieltä painaa. Harva kanssakulkija jaksaa jäädä kyselemään ja kuuntelemaan, mitä halusitkaan sanoa. Varmasti olet kokenut myös sen hetken, kun jokin asia on vaikeaa saada sanotuksi, mutta kun saat kerrottua siitä jollekin, mikä ihana helpotus! On kevyempi jatkaa eteenpäin, kun tulee ymmärretyksi ja kohdatuksi tunteensa kanssa.  

Olen kaatunut elämässä oikein kunnolla rähmälleen muutamia kertoja. Varmasti meistä monilla on sellaisia kokemuksia. Silloin päässä voi pyöriä enemmän ja vähemmän rakentavia keloja. Sellaisina hetkinä voi pohtia: Miltä minusta oikeasti tuntuu? Kuka minä oikein pohjimmiltaan olen? Mitä minä tässä elämässä haluan? Lohdutuksena voin sanoa, että ydinminämme ja tunteemme tuskin karkaa fyysisesti kovin kauas, mutta voi vaatia hiukan arkeologisia kaivauksia ja uusia väyliä tullakseen esiin. Jos ei itse tajua itseltään kysyä, toivottavasti joku muu kysyy: Mikä auttaisi sinua voimaan paremmin?

Minulla on viime aikoina ollut olo, että jokin tahtoisi minusta ulos, mutta en löydä sille sopivaa ilmaisukanavaa. Minähän olen tanssija ja kirjoittaja, miksi en kirjoita päiväkirjaan tai blogiin tai tanssi sitä ulos. Jotkut tunteet jostain syystä typistyvät ja kärjistyvät, kun ne laittaa sanojen muotoon. Ja kauheaa myöntää, mutta rehellisesti sanottuna minun ei ole viime aikoina tehnyt lainkaan mieli tanssia. Paitsi yksi ilta koiralenkillä, mutta se on jo oma tarinansa. 

Katsottiin koulussa WHO:n tuottamia Art and health strories -videoita. Minua kosketti erityisesti Siljen tarina, jossa hän kertoi löytäneensä niin taiteen tekemistä kuin katselemisesta apua mielenterveyden ongelmiin. Kuvataiteen kautta vaikeat tunteet löytävät ymmärrettävän ja konkreettisen muodon. 

Vaikka en ole paljoa elämässäni maalannut, näen itsekin vaikeita ja sanallisesti hahmottumattomia ajatuksia ja tunteita mielessäni kuvina. Haluaisin oppia tuottamaan ne mielikuvat konkreettisiksi kuviksi. Voisin vain näyttää kuvaa ja kertoa ilman takeltelua, tältä minusta tuntuu. Ehkä kysyä vastassani olevalta, mitä hän näkee kuvassa tai tunnistaako itse tunteneensa jotain vastaavaa? Kun yritän sanallisesti kertoa, saatan kohdata tunteen arvottamista, vähättelyä, vastaväitteitä tai vaan kummastelua. Kuvalle ei ehkä ole tarvetta väittää niin paljoa vastaan, se vain on. 

Ketään ei tarvitse pakottaa tekemään taidetta, mutta olisi hyvä, jos erilaisten ilmaisutapojen kokeiluun ja kokemiseen katsojana olisi kaikilla mahdollisuus. Erilaisiin tilanteisiin voi tarvita erilaisia ilmaisuväyliä. Vaikka itselläni on pitkä tausta tanssin parissa, olen varsinkin nyt aikuisena alkanut kaivata aivan muita tapoja ilmaista. Joskus jopa tiivis suhde johonkin taiteen muotoon, voi lukkiuttaa sen käyttömahdollisuuksia stressaantuneena. Tanssi ja kirjoittaminen saattavat välillä muistuttaa liikaa työtä ja aiheuttaa suorituspaineita, kun vaikkapa maalausten tai musisoinnin äärellä voin keskittyä vain tekemään ja toisinaan yllättyä lopputuloksesta. Minun ei tarvitse olla esim. koulutettu muusikko soittaakseni, laulaakseni ja säveltääkseni, minun ei tarvitse olla edes hyvä. Enemmän kyse on tarpeesta ilmaista itseä ja jostakin sellaisesta, joka on perimmäinen osa ihmisyyttä. Tarve ilmaista itseämme on meissä kaikissa ja itselle sopivien ilmaisuväylien löytyminen voi merkittävällä tavalla auttaa kriisitilanteissa ja vaikuttaa elämänlaatuun. Taide on ollut olemassa ammoisista ajoista alkaen ja antanut niin yksityisen kuin kollektiivisen tavan kertoa meitä koskettavista asioista.

Aina ei tarvitse tehdä itse. Taiteen kokeminen yhdessä ja siitä keskustelu, voi myös avata tukkiutuneita tunneuria. Taideteokset ovat kuin peilejä, voimme paitsi nauttia niistä, löytää niistä myös samaistumispintoja, joihin voimme peilata omia kokemuksiamme. Itselle merkittävän teoksen kautta voi kertoa itsestään ja tunteistaan. Yksinkertaisimmillaan näin korona-aikana taiteen yhdessä kokeminen ja keskustelu voi toteutua vaikkapa sosiaalisen median alustoilla. Saan usein hyvän mielen, kun joku jakaa minulle vaikkapa biisin, joka häntä on koskettanut. Se tuntuu luottamuksen osoitukselta, kuin lahjalta, jonka avulla pääsen lähemmäksi toista.

Tähän loppuun siis kirjavinkki sulle:   

Ystäväni suositteli minulle Eeva Kolun kirjaan Korkeintaan vähän väsynyt. Kuuntelin sen äänikirjana koiralenkeillä. Tuntui kuin se olisi kirjoitettu juuri minulle. Eeva antoi sanat uupumukselle ja suorituspaineille. Kirja silitti päätäni ja hengitti kanssani samaan tahtiin, kuiskasi korvaani lohduttavia sanoja. Ei se tietenkään oikeaa päänsilitystä korvannut, mutta antoi jonkinlaista universaalia vertaisuuden kokemusta. En olekaan yksin ajatusteni kanssa!   

Päivän kysymys: Millaisia ilmaisutapoja sinä käytät, kun et löydä tunteillesi sanoja?

Tässä muutama linkki aiemmin mainittuihin WHO:n videoihin:

Siljen tarina:

Bengtin tarina:

Charloten tarina: