Miten sinä pidät itseäsi hyvänä?

Tämä kysymys minulta kysyttiin eilen, kun kerroin viettäväni vapaan viikonlopun ilman lapsia. Pyöritän kahden lapsen arkea yksin. Arkeen kuuluu haasteita, paljon yhteydenpitoa erilaisiin tahoihin ja lääkärireissuja. Arjessa pidän huolta itsestäni lähinnä koiralenkkien muodossa. Joskus luen muutaman sivun kirjasta tai katson hetken telkkaria. Yleensä olen kuitenkin lasten nukkumaan menon jälkeen niin poikki, että näen parhaaksi mennä itsekin nukkumaan. 

Kysymys on tärkeä, koska kaikilla ei ole lähellä sitä toista ihmistä, joka auttaisi jaksamaan halauksin ja arkisin teoin. On tärkeää osata pitää itse itseään hyvänä ja tarjota itselle myös sellaisia erityisiä hetkiä, joihin arjessa ei ole aina aikaa. Kerroin kysyjälle, että ostan ainakin levyn suklaata ja aion katsoa elokuvia. Voisin lähteä mökille luonnon rauhaan, mutta tuntuu, etten jaksa ajaa sinne asti. Tai ehkä menen pitkästä aikaa hiihtämään. Kun arki on todella täyttä, on yllättävän vaikea ymmärtää, mitä todella tarvitsisi silloin, kun on aikaa vain itselle. 

Miten tämä kaikki liittyy kulttuurihyvinvointiin? Mietin arjen kulttuuria ja arjen taidetta, mikä voi tarkoittaa kaikkea lumiukkojen rakentamisesta ja kirjojen lukemisesta spontaaniin olohuonetanssiin. Jos haluan osaltani edistää sitä, että kaikilla olisi mahdollisuus päästä osalliseksi taiteeseen ja kulttuuriin osana hyvää elämää, on tärkeää ymmärtää myös millä tavoin se omassa elämässä mahdollistuu ja mitä kaikkea itselleni merkitsee, miten taide ja kulttuuri kietoutuu omaan hyvinvointiin. Luulen, että moni ei edes tiedosta, miten monella tavalla taide ja kulttuuri on läsnä omassa elämässä tai voisi olla. Tekemällä tästä tietoista, voi löytää keinoja kohentaa omaa hyvinvointiaan. Vaikka olen itse kulttuurialan ammattilainen, minullakin riittää tässä työn sarkaa itseni kanssa. 

Arkipyörityksessä pääsen taiteen äärelle lähinnä kirjallisuuden muodossa, autoa ajaessa kuuntelen musiikkia ja silloin tällöin kävelyillä podcasteja. Välillä pääsen kuuntelemaan myös lasteni soittoharjoituksia tai ihastelemaan piirrustuksia. Itse tekeminen vaatii jo enemmän ponnistelua ajan löytämisessä, mutta se todellakin kannattaa. En tiedä mitään, mikä irrottaisi paremmin arkisista ajatuksista ja aikataulujen paineista kuin ukulelen soittaminen, laulaminen tai vaikkapa taulun maalaaminen. Tuntuu hienolta, kun huomaa oppineensa uusia taitoja vaikkapa soittamisen saralla. Toisaalta ei aina tarvitse oppia uutta vaan voi ihan vaan puuhastella vailla tulostavoitteita, pitää itseään hyvänä taiteen keinoin. Usein, kun pää tuntuu täydeltä tai mieli raskaalta, hoidan itseäni kirjoittamalla tajunnanvirtana ajatuksiani päiväkirjaan. Joskus teksteistä syntyy runoja, mutta yritän suhtautua kirjoittamiseen niin, että siitä ei tarvitse syntyä mitään. Voin vain kirjoittaa.

Olen myös huomannut, että taiteellisessa toiminnassa kehittyneen luovuuden avulla voi käsitellä spontaanisti arjen vaikeita hetkiä. Esimerkiksi joskus, kun lapset eivät tunnu kuuntelevan ollenkaan, esitänkin asiani heille laulaen, soittaen tai tanssien. Joskus se auttaa itse asiaan, mutta suurin taika siinä on se, että se pysäyttää jumiutuneen tilanteen ja parhaimmillaan kaikkia rupeaa naurattamaan. Hauskinta on tietenkin, jos paikalla on lasten kavereita. Mikäs sen nolompaa kuin äiti, joka ryhtyy yllättäen laulaen ohjeistamaan.  

Parhaimmillaan taide pysäyttää hetkeksi arkipyörityksen, auttaa näkemään itsen ulkopuolelle, mutta myös pääsemään lähemmäs omaa itseä ohi kehää kiertävien ajatusten. Taidetta vasten voi peilata itseä, saada uusia näkökulmia, väylän vaikeidenkin tunteiden ilmaisulle, mutta myös ihan puhtaasti iloa ja nautintoa.

Kotonani on kirjoja sikin sokin siellä ja täällä, jotta voin spontaanisti tarttua niihin hetkellä millä hyvänsä. Erityisen hetken koin tänään Eeva-Liisa Manteren runon Kirkkaat aamut kohoavat äärellä:

Jokainen kevät nostaa silmiini kyynelet
ilosta, koska tämä maa on niin kaunis.
Järvi on aina uusi ja erilainen,
rannoilta kahvinruskea, keskeltä kirkas,
se näyttää virtaavan kuin joki, kadoksiin metsiin.
Lämpinä aamuina sen kietoo sumu,
sinertävä kuin aamumaito,
sateella sen silkki on harmaa.
Kirkkaat aamut kohoavat,
päivä ja yö vaihtelevat,
sade ja kuulas ilma.
Vuodenaikojen lähtö ja paluu,
lintujen laulu, äänien häipyminen,
aamu ja ilta, kevät ja syksy
alati hämmästyttävät minua.

Runoa lukiessa pääsin lähemmäs mökkimaisemaa, minne en juuri nyt jaksanut lähteä fyysisesti. Samalla koin lohtua. Vaikka nyt väsyttää jonain toisena hetkenä tuntuu taas toisenlaiselta. Tulee uusi aamu, uusi kevät, tulee lintujen laulu, ja alati uutta hämmästeltävää.  

Päivän kysymys: Miten ja millaisissa muodoissa kulttuuri ja taide kietoutuu sinun arkeesi?

Runon lähde: Manner, E. 1964. Niin vaihtuivat vuoden ajat. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.

Tämä kuva on otettu meidän lähimetsästä. Nämä kiviröykkiöt huomatessaan, poikani totesi niiden olevan kuin Frozen-elokuvan kivipeikot. Emme nähneet näiden heräävän tanssimaan, mutta kuka tietää, ehkä jonain päivänä vielä...